Inspiraatiotiistai 14
Kun Pöttis oli vauva, mun äiti ja iskä tulivat katsomaan häntä ja toivat Ikeasta ketun, joka alkoi soida kun sitä veti hännästä. Meillä oli Pöttiksen vauva-aikaan vielä aika vähän leluja ja kettu nousi suureksi hittileluksi. Ensin ketun nimi oli Kettu, mutta kun lapsi oppi puhumaan, muotoutui siitä hänen suussaan Kiikka, joka vakiintui soivan ketun nimeksi. Kiikalla oli yyn muotoinen suu, joten y-kirjain oli ensimmäinen kirjain, jonka Pöttis oppi. Hän oli silloin noin kaksivuotias ja tiesi kertoa, että ketut puhuvat yy-kieltä. Lopulta aloinkin puhua välillä Pöttiksen lisäksi myös Kiikalle, vaikka se vastasikin kaikkeen vain "Yy."
Ajan mittaan Kiikasta tuli tosi tärkeä. Ilman sitä lapsi ei voinut nukkua, eikä oikein muutenkaan olla. Kiikkaa raahattiin mukaan reissuihin ja mukana oli ainainen stressi sen katoamisesta. Tosin apu olisi ollut lähellä, sillä kerran menimme Ikeaan ja siellä oli kokonainen laari täynnä Kiikkoja! Se oli Pöttiksen mielestä huippuhauskaa.
Sitten Kiikka katosi oikeasti. Itse asiassa sopivasti vähän sen jälkeen kun soivat ketut poistuivat Ikean valikoimista. Yritin etsiä uutta Kiikkaa kirppareilta ja netin myyntipalstoilta, mutta missään ei ollut. Lapsi oli 2,5-vuotias ja ajattelin vain vierottaa hänet rakkaasta lelusta, mutta kuukauden unettomuuden jälkeen virkkasin itse uuden Kiikan.
Kiikat ovat alkaneet elää pikkuhiljaa ihan omaa elämäänsä. Nykyään myös Nöpöllä on oma virkattu Kiikka, jonka nimi ei tosin ole Kiikka vaan Elli. Olen virkannut Kiikan myös siskolleni ja niitä on tilailtu myös muille lapsille. Pöttiksen oma Kiikka on ollut mukana niin eskarissa kuin lomamatkallakin. Mulla ei koskaan lapsena ollut mitään erityisen tärkeää lelua, joten oon ollut ihan hämilläni tästä koko hommasta. Mutta ihanaa, että meillä on Kiikka!
Teippi: Nova Melina
Mekko: Papu
Teemu Järvi -printti: Domdom
Kommentit
Lähetä kommentti