Arjen pilkahdus - muuta elämääsi edes vähän

Elän juuri nyt ruuhkavuosien kaltaista arkiryöppyä, jossa arkiset tilanteet toistavat itseään loputtomana kehänä. Olen aina ollut vähän skeptinen erilaisia pieniä arjen pilkahduksia kohtaan, mutta jokin aika sitten havahduin siihen, että minun ei välttämättä tarvitse kulkea töihin aina samaa reittiä. Ankean suoran kadunreunan sijaan voin valita toisen reitin, joka on vain muutamia kymmeniä metrejä pidempi, mutta kulkee puiston läpi.

Eräänä sunnuntaipäivänä ajattelin kokeilla. Päätin jo töihin ajaessani, että tänään kävelisin autohallilta työpaikalleni puistoreittiä. Kun pääsin halliin ja parkkeerasin auton, ei ajatus enää tuntunut yhtä hyvältä. Ulkona tihkutti vettä ja lisäksi minulla oli karmea vessahätä. Nousin hallista kadulle ja tuttu ankea reitti veti puoleensa. Olisin halunnut nopeasti sisätiloihin ja vessaan. Märällä säällä puiston hiekkatietkin olisivat niin mutaisia ja liukkaita, eikä niitä olisi mukava kävellä edes kumisaappailla. Käännyin kuitenkin oikean sijaan vasemmalle ja lähdin kohti puistoa.

Kadun varrelle noustessani tien varteen oli parkkeerattu pakettiauto, jonka vieressä oleva seurue pohti saisiko sille paikalle pysähtyä sunnuntaisin. Seurueeseen kuului useampi aikuinen ja lapsi. Lähdin lampsimaan kohti puistoa ja katselin, kuinka reilun kymmenen metrin päässä pakettiautoseurueesta noin kolmevuotias poika tutki maassa olevaa kaivon kantta. Vilkaisin vaivihkaa pakettieutoseurueeseen. Kukaan hestä ei tuntunut kiinnittävän lapseen mitään huomiota. Vilkuilin ympärilleni. Ihmiset painelivat ohi, eikä kukaan kiinnittänyt lapseen mitään huomiota. Hidastin.

Yhtäkkiä poika nousi seisomaan ja lähti määrätietoisesti kohti suojatietä, jota useampi auto lähestyi. Kirin hänet kiinni ja nappasin juuri ennen suojatietä kiinni. En ihan vieläkään ollut varma kenen hän oli, kun yksi pakettiautoseurueen aikuisista lähti juoksemaan luoksemme "Voi Iiivari! Iivari minne sä olet menossa? Kiitos kovasti, kiitos tosi paljon!". Hymyilin, nyökkäsin ja jatkoin matkaa. Koko tilanne oli hyvin nopea ja ohimenevä ja ehdin pysähtyä miettimään sitä vasta kun jatkoin matkaa.

Tihkuisen puiston läpi käveleminen oli ankeaa, eikä piristänyt lainkaan aamuani verrattuna toiseen kävelyreittiini. Mietin kuitenkin, kuinka kolmevuotiaalle lapselle olisi käynyt jos en olisi lähtenyt poikkeuksellisesti tähän suuntaan. Todennäköisesti ei mitään. Todennäköisesti joku toinen aikuinen olisi napannut hänet, tai sitten hänen omat aikuisensa olisivat kuitenkin huomanneet hänen harhailunsa ajoissa. Kuitenkin oli myös täysin mahdollista, että hän olisi saattanut kävellä auton alle. Tai kääntyä nurkan taakse, jolloin häntä etsivät aikuiset olisivat hätääntyneet ja lähteneet pahimmassa tapauksessa väärään suuntaan löytääkseen hänet. Tunsin reittivalintani yhtäkkiä merkitykselliseksi.

Kun elämä tuntuu tasaisen tappavalta suorittamiselta ja rutiinien toistamiselta, voi merkityksiä omaan pieneen elämään etsiä hyvin pienistä asioista. Jos työmatkaan ei halua tai pysty tehdä muutoksia, voi niitä etsiä muualta. Ehkä lounaaksi voi syödä jotakin normaalista poikkeavaa tai syödä vaikka poikkeuksellisesti jälkiruokaa. Ehkä kahvitauolla voi joskus kokeilla erikoiskahvia, jota ei muuten joisi. Illalla telkkarin sisään voi avata pitkästä aikaa kirjan, tai jos lukeminen on arkipäivää, voi vaikka askarrella. Vaikka ei tuntisi niin valtavaa paloa askarteluun. Rutiinien muuttaminen saattaa yllättävälläkin tavalla tuoda elämään sisältöä ja antaa näkökulmaa. Ei mitään suurta ja ihmeellistä, mutta jotakin mikä tuo omaan elämään pienen pilkahduksen.