Arjen pilkahdus - muuta elämääsi edes vähän
Eräänä sunnuntaipäivänä ajattelin
kokeilla. Päätin jo töihin ajaessani, että tänään kävelisin
autohallilta työpaikalleni puistoreittiä. Kun pääsin halliin ja
parkkeerasin auton, ei ajatus enää tuntunut yhtä hyvältä. Ulkona
tihkutti vettä ja lisäksi minulla oli karmea vessahätä. Nousin
hallista kadulle ja tuttu ankea reitti veti puoleensa. Olisin halunnut nopeasti sisätiloihin ja vessaan. Märällä säällä puiston hiekkatietkin olisivat niin mutaisia ja liukkaita, eikä niitä olisi mukava kävellä edes kumisaappailla. Käännyin
kuitenkin oikean sijaan vasemmalle ja lähdin kohti puistoa.
Kadun varrelle noustessani tien varteen oli parkkeerattu pakettiauto, jonka vieressä oleva seurue pohti saisiko sille paikalle pysähtyä sunnuntaisin. Seurueeseen kuului useampi aikuinen ja lapsi. Lähdin lampsimaan kohti puistoa ja katselin, kuinka reilun kymmenen metrin päässä pakettiautoseurueesta noin kolmevuotias poika tutki maassa olevaa kaivon kantta. Vilkaisin vaivihkaa pakettieutoseurueeseen. Kukaan hestä ei tuntunut kiinnittävän lapseen mitään huomiota. Vilkuilin ympärilleni. Ihmiset painelivat ohi, eikä kukaan kiinnittänyt lapseen mitään huomiota. Hidastin.
Yhtäkkiä poika nousi seisomaan ja lähti määrätietoisesti kohti suojatietä, jota useampi auto lähestyi. Kirin hänet kiinni ja nappasin juuri ennen suojatietä kiinni. En ihan vieläkään ollut varma kenen hän oli, kun yksi pakettiautoseurueen aikuisista lähti juoksemaan luoksemme "Voi Iiivari! Iivari minne sä olet menossa? Kiitos kovasti, kiitos tosi paljon!". Hymyilin, nyökkäsin ja jatkoin matkaa. Koko tilanne oli hyvin nopea ja ohimenevä ja ehdin pysähtyä miettimään sitä vasta kun jatkoin matkaa.
Yhtäkkiä poika nousi seisomaan ja lähti määrätietoisesti kohti suojatietä, jota useampi auto lähestyi. Kirin hänet kiinni ja nappasin juuri ennen suojatietä kiinni. En ihan vieläkään ollut varma kenen hän oli, kun yksi pakettiautoseurueen aikuisista lähti juoksemaan luoksemme "Voi Iiivari! Iivari minne sä olet menossa? Kiitos kovasti, kiitos tosi paljon!". Hymyilin, nyökkäsin ja jatkoin matkaa. Koko tilanne oli hyvin nopea ja ohimenevä ja ehdin pysähtyä miettimään sitä vasta kun jatkoin matkaa.
Tihkuisen puiston läpi käveleminen oli ankeaa, eikä piristänyt lainkaan aamuani verrattuna toiseen kävelyreittiini. Mietin kuitenkin, kuinka kolmevuotiaalle lapselle olisi käynyt jos en olisi lähtenyt poikkeuksellisesti tähän suuntaan. Todennäköisesti ei mitään. Todennäköisesti joku toinen aikuinen olisi napannut hänet, tai sitten hänen omat aikuisensa olisivat kuitenkin huomanneet hänen harhailunsa ajoissa. Kuitenkin oli myös täysin mahdollista, että hän olisi saattanut kävellä auton alle. Tai kääntyä nurkan taakse, jolloin häntä etsivät aikuiset olisivat hätääntyneet ja lähteneet pahimmassa tapauksessa väärään suuntaan löytääkseen hänet. Tunsin reittivalintani yhtäkkiä merkitykselliseksi.
Kun elämä tuntuu tasaisen tappavalta
suorittamiselta ja rutiinien toistamiselta, voi merkityksiä omaan
pieneen elämään etsiä hyvin pienistä asioista. Jos työmatkaan
ei halua tai pysty tehdä muutoksia, voi niitä etsiä muualta. Ehkä
lounaaksi voi syödä jotakin normaalista poikkeavaa tai syödä
vaikka poikkeuksellisesti jälkiruokaa. Ehkä kahvitauolla voi joskus
kokeilla erikoiskahvia, jota ei muuten joisi. Illalla telkkarin
sisään voi avata pitkästä aikaa kirjan, tai jos lukeminen on
arkipäivää, voi vaikka askarrella. Vaikka ei tuntisi niin valtavaa
paloa askarteluun. Rutiinien muuttaminen saattaa yllättävälläkin
tavalla tuoda elämään sisältöä ja antaa näkökulmaa. Ei mitään suurta ja ihmeellistä, mutta jotakin mikä tuo omaan elämään pienen pilkahduksen.
Kommentit
Lähetä kommentti