torstai 20. syyskuuta 2018

Retkellä Suomessa: Koli


Tätä, jos jotakin oli odotettu! Päiväretki Kolille koitti kun teimme kesälomareissumme Pohjois-Karjalaan. Kovin paljoa emme Kolista ottaneet selvää etukäteen, sillä puoliso oli käynyt siellä lapsena ja hänellä oli varmaa mututietoa siitä, mitä siellä on ja kuinka sinne pääsee. Ykkösretkikohteenamme oli Pirunkirkko, jossa puoliso muisti käyneensä jo melko pienenä lapsena äitinsä kanssa. Lapsille hän oli hehkuttanut jo edelliskesästä saakka, kuinka seuraavana kesänä menemme koko perhe yhdessä luolaan.

Alku aina hankala, ja niin oli tämäkin retki. Navigaattorimme ohjasi meidät nimittäin Kolin kylän tuntumaan, joka ei ollut sijainniltaan kauheasti sinnepäinkään. Onneksi aika nopeasti löytyi oikea reitti ja sijainti, sillä Kolilla on melko hyvät ajotiet ja kunnolliset opasteet joka paikassa. Navigaattori löysi myös Pirunkirkon lopulta nimeltä, eikä erilaisten osoitteiden kanssa olisikaan tarvinut kikkailla, kuten alkuun teimme ajaessamme harhaan.


Pirunkirkoksi kutsuttuja kivimuodostelmia on Suomessa useampia ja niihin liittyy erilaista kansanperinnettä. Kolin Pirunkirkko on 33 metriä pitkä luola, johon liittyy erilaisia mystisiä tarinoita. Luola itsessään on kuulemma vain kirkon eteinen ja kurkistamalla sen peräseinän syvennyksestä, näkee varsinaiseen pirun kirkkosaliin. Alueella on kuulemma asunut myös noitia. Pirunkirkosta ei kovin valtavasti löytynyt netistä tietoa, mutta jos aihe kiinnostaa, kannattaa ainakin alkuun loikata Yle Areenaan tsekkaamaan tämä Metsien Kätkemä -jakso, jossa seikkaillaan Kolilla.

Alkuun Pirunkirkolle päästyäni olin yhtä innoissanu kuin mies ja lapsetkin, mutta kun näin kuinka jyrkkää rinnettä meidän tulisi laskeutua kolmen lapsen kanssa, kieltäydyin jyrkästi. Pirunkirkolle johti hyvät ja tukevat metalliportaat, mutta mikään lasten reitti se ei varsinaisesti ollut, sillä etenkin Puuski on niin lyhyt että tuntui että hän olisi mahtunut varsin hyvin luiskahtamaan alakaiteen ali. Hetken kinattuamme mies kävi tyttöjen kanssa alhaalla ja minä jäin Puuskin kanssa ylös tutkimaan metsää.

Lopulta kuitenkin karaisin itseni ja puolison ja tyttöjen palattua ja hehkutettua luolaa, lähdin itsekin kapuamaan portaita alas. Mulla on vaan niin järkyttävä korkeanpaikankammo ja ihan älytön suojeluvietti, että kyllä kurkkua kuristi kun Puuski laskeutui edellä jyrkkiä portaita alas. Onneksi lapsia itseään eivät tuntuneet korkeat paikat hetkauttavan. Itse en olisi kyllä lapsena kyennyt tuollaisissa portaissa liikkumaan.




Luolaan olis todellakin tarvinut otsalampun, mutta onneksi kännyköissä on nykyään sentään taskulamput. Tosin olimme Pöttiksen kanssa jättäneet omamme autoon, joten olimme ainoastaan miehen lampun varassa. Hienosti pääsivät kaikki lapset liukasta luolanpohjaa melkein perälle saakka ja takaisin. Aika siisti luola tämä oli, huomasi kyllä että paikka on turistien suosiossa ja moneen kertaan sileäksi tampattu.

Myös itse metsässä olisi ollut lapsille tutkittavaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa, sillä menin sanomaan että siellä asuu peikkoja. Etenkin Puuski rakastaa peikkoja ja niitähän me sitten etsittiin kallioiden ja kumpareiden takaa. Yhtään peikkoa ei löytynyt, mutta monta peikon asumisen jättämää jälkeä löytyi, kuten peikon oma kukkaruukku, eli kannon sisässä kasvava männynalku.





Jos meillä olisi ollut aikaa ja eväät, olisimme varmasti kierrelleet Kolilla pidempäänkin. Koirat olimme kuitenkin  joutuneet jättämään mökille, joten tiettyä aikataulua piti noudattaa. Vierailimme Pirunkirkon lisäksi Kolin kylän matkamuistomyymälässä ja lopuksi Ukko-Kolilla, jossa sijaitsee myös Kolin oma luontokeskus. Luontokeskuksen vieressä oli myös kylpylähotelli, joten todellisen luksusloman Kolilla saa kyllä aikaiseksi majoittumalla siellä ja retkeilemällä upeassa luonnossa päivisin.



Luontokeskukselta pääsi taas yksiä hengenvaarallisia portaita pitkin Ukko-Kolin huipulle. Muitakin polkuja lähti vaikka minne ja lapset olisivat halunneet mennä ne kaikki läpi. Rajallisesta ajasta johtuen jouduimme kuitenkin vain himean kurkistamaan jokaista. Huipulla sentään viivyimme hetken aikaa ja ihailimme maisemia. Puuskikin kiipesi portaat ylös saakka ihan itse! Muita lapsia emme koko retken aikana nähneet kertaakaan, mutta toisaalta kävimme jo koulujen alettua, joten sekin saattoi olla syynä siihen ettei kukaan muu ollut lähtenyt lasten kanssa retkeilemään.

Täytyy kyllä kuitenkin sanoa, että ihan pienten lasten kanssa täällä ei kannata liikkua, jollei lapsi ole tykkää liikkua luonnossa ja ole tottunut siihen. Meidän lapsille Koli oli aivan mahtava elämys, mutta jos he eivät olisi olleet niin rohkeasti ja reippaasi kiivenneet ja kävelleet kaikkialle itse, niin oltais me aikuiset oltu aika pulassa!




Huipulla vähän harmitti, etten ole opetellut sen kummemmin käyttämään uutta kameraani. Ties kuinka hienoja kuvia olisi maisemista saanut. Tärkeintä tosin tietysti oli, että pääsi itse paikanpäälle katselemaan Pielisen kimaltavaa pintaa. Jyrkkä pudotus alas aiheutti hieman sydämentykytyksiä, mutta onneksi lapsia ei edes kiinnostanut koettaa onneaan sen suhteen, vaan he pysyivät kiltisti kaukana pudotuksesta ja katselivat maisemaa meidän kanssa.

Nyt kun pintaraapaisu on tehtynä, on ensi kesänä hyvä pohja lähteä uudestaan tutkimaan Kolia vielä tarkemmin ja perusteellisemmin. Silloin saamme ehkä mummunkin mukaan ja kolmen aikuisen voiminhan sitä retkeilee kolmen lapsen kanssa jo vaikka mihin!

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kiikka


Tiedättekös, kenen hännänpää tuolla vilahtaa? No sehän on tietysti uusi kiikka! Meillä kotona asuu kokonainen kiikkojen perhe, mutta jostain syystä Puuskille ei ole tullut tehtyä ihan omaa. Tai melkein toki oli, sillä aloitin Puuskin omaa kiikkaa jo viime jouluksi, mutta jotenkin se vain jäi. Vaan nyt kun olen vähän sairastellut, olen flunssapäivien ratoksi siivonnut lankakorejani. Keskeneräinen kiikka löytyi sieltä erään korin pohjalta ja valmiiksihan se oli saatava! Tämän kiikan nimeksi tuli Saara, kuten tällä hetkellä ihan kaikkien muidenkin Puuskin omien lelujen. Meillä on myös iso muovinen Saara-rausku, Saara-susi ja Puuskin itse tekemä Saara-keppihevonen.



Kävimme viime sunnuntaina metsästämässä vähän sieniä ja uusi kiikka pääsi samalla tutustumaan ensimmäistä kertaa metsään. Veimme kiikan lasten omalle kettukivelle, jossa he leikkivät aina kettuperhettä sillä välin kun me katsastamme kiven ympäristön sieni- ja marja-apajat. Kahta kantarellia lukuunottamatta kettukiven ympäristö ei tosin ollut kovin sieninen, mutta mukava retki siitä silti tuli!

Kiikka on virkattu jämälangoista, kuten hyvin varmaan huomaa. Olen virkannut mukaan vähän kaikenlaisia lankoja, mutta eniten sukkalankaa, sillä lelun on tarkoitus kestää hyvänä vuosia. Täytteenä on langanjämiä, sillä niitäkin meillä riitti siivouksen jäljiltä meljo läjä. Kiikat ovat tarkoituksella aika kotikutoisen näköisiä, sillä olen huomannut että ainakin meidän lapsiin vetoaa sellainen kodikas itse tekemisen tuntu. Itse asiassa nuo itse tehdyt lelut ovat niin rakkaita tässä perheessä, että meillä ne ainakin päihittvät ostolelut mennen tullen. Onneksi, sillä en välittäisi kamalasti niitä leluja ostellakaan.



Mukavan värikäskin tuosta tuli, niin ettei tarvitse pelätä sen metsään kovin helposti hukkuvan. Eniten taisin laittaa erisävyisiä pinkkejä raitoja, sillä lapsella on menossa pinkki kausi ja hän haluaisi kaiken olevan pinkkiä. Pinkki onkin juuri sopiva huimioväri vihreänharmaaseen luontoon!

Jännittävän retken päätteeksi Puuski dippasi uuden Saara-kiikkansa vielä vesisaaviin. Pari päivää se on nyt kuivunut ja voi jo ihan hyvin.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Inspiraatiotiistai 32


Pipokausi starttaa taas! Ja se on hyvä se, sillä mää tykkään käyttää pipoa. Ensinnäkin, hiukset näyttää paremmilta pipon kanssa ja toisekseen pipo on lämmin, mukava ja turvallinen. Joskus kesän tullessa mulla oli ihan kriisejä kun oli pakko luopua piposta, mutta nyt oon ollut sen asian suhteen ihan okei. Joku pipo pitäisi ostaa, mutta harmillisestihan laadukas pipo on kauhean tyyris, joten pitäisi ensin löytää ihan täydellinen, ettei tule tehtyä hutiostoja. Ihan kauheasti en oo vielä pipohommaan perehtynyt, mutta se taitaa olla aika varma että musta se tulee olemaan, koska mää vaan en osaa olla värien kanssa. Musta on hyvä ja kotoisa. Piponhan voi tehdä toki myös itse ja siihen hommaan löytyy aivan loistava ohje vaikkapa täältä. Jämälangoista aloin jo ohjetta testaamaankin. Jos tulee hyvä, ostan mustaa merinovillalankaa ja teen piponi itse. Ihanaa tiistaita!





lauantai 15. syyskuuta 2018

Hiusten pesu palashampoolla


Nyt eletään jänniä aikoja! Ostin nimittäin Joensuun torilta elämäni ensimmäisen palashampoon ja oon asiasta todella innoissani! Oon nimittäin fiilistellyt tätä palashampooasiaa jo kauan, mutta kun ne eivät ole kävelleet missään vastaan, niin eipä ole tullut ostettua. Vaan nytpä kerrankin löysin aivan täydellisen saippuakauppiaan, jolta löytyi saippuaa joka tarkoitukseen. Ja huulirasvoja! Ai vitsit että harmittaa etten niitä ostanut, vaikken huulirasvaa käytäkään.

Mä olen ollut aina todellinen palasaippuafanaatikko ja rakastanut palasaippuoita jo lapsena. Silloin ysärillä ne ei olleet kyllä mikään kova juttu, vaan lähinnä sellainen vanhan ajan jäänne, joita näki mummoloissa ja sen sellaisissa. Meillä kotona oli muistaakseni ihan pumppusaippuaa muovitörpössä, niinkuin kaikissa muissakin kodeissa siihen aikaan.


Palasaippuoiden aika on kuitenkin taas selvästi alkamassa ja oonkin ottanut tavakseni ostaa niitä aina kun tarjolla on ollut. Palasaippua on siitä varsin ekologinen kaveri, että sitä saa hankittua ihan ilman minkäänlaisia pakkauksia tai kääreitä. Ja vaikka pakkaus olisikin, niin se on yleensä paperia tai pahvia. Sama koskee tietysti palashampoota. Vaikka mitään älytöntä maailmantuskaa en ole kokenut tavallisella shampoolla pestessäni, niin on se tyhjien muovipullojen kertyminen vaan niin toivottoman ärsyttävää ja inhottavaa. Sitäpaitsi en ole löytänyt sellaista shampoota kaupasta, joka kunnolla sopisi mulle. Varsinaisesti en siis luovu mistään suosikkituotteesta, sillä olen ostellut milloin mitäkin.

Palashampoota aloin lähestyä harventamalla ensin hiusten pesuväliä. Yhteen aikaan jouduin pesemään hiikset jopa päivittäin, mutta nykyään pesen joka toinen päivä tai harvemmin. Pesuväliä harventaessa on saanut oppia sietämään vähemmän puhtaita hiuksia, vaikka mitenkään likaiset ne eivät missään nimessä toki aavistuksen harvennetulla pesuvälillä ole oleet. Siedätys onkin ollut hyvästä, sillä palashampoon käytön varoitellaan vaativan hieman totuttelua alkuun. Aluksi hiukset kun saattavat tuntua esimerkiksi hieman tahmeilta.




Palashampoota neuvotaan käyttämään joko hieromalla sitä käsiin ja sitten vaahtoa hiuksiin, tai sitten hieromalla koko palaa suoraan hiuksiin. Hoitoaineena voi käyttää etikkavettä tai sitruunavettä. Vain jälkimmäistä suositellaan värjätyille hiuksille. "Hoitoainetta" suihkutellaan suihkepullolla hiuksiin, myös tyveen.

Testasin palashampoota viikon ajan ja tällaista se oli!

Päivä 1
Pesen hiukset palashampoolla ennen töihinlähtöä. Itse peseminen on mukavaa, hieron shampoopalaa suoraan hiuksiin. Huuhtelun jälkeen ne tuntuvat menevän ihan takkuun, mutta kuivuessaan eivät ole sen kummemmat kuin millään muullakaan pesuaineella pestyt. Kuivuttuaan hiukset näyttävät ihan tavallisilta hiuksilta, korkeintaan ehkä hieman luonnollisemmilta. Vaikka tämä on tietysti kuvitelmaa, sillä ei ne yhdestä pesusta luonnollisiksi muutu. Iltapäivällä töissä alan hieman tiedostaa, että tukka on jakauksen kohdalta aavistuksen tahmea. Hiplailen sitä hädissäni koko ajan. Todellisuudessa jakaus varmaankin lopulta likaantuu ihan vaan hiplailusta. Kotona tosin hiukset tuntuvat taas puhtailta.

Päivä 2
Hiukset tuntuvat vielä kohtalaisen puhtailta, joten päätän olla pesemättä niitä. Juuri ennen töihinlähtöä alkaa kuitenkin kaduttaa ja pesen huikset lavuaarissa pelkällä vedellä. Alkupäivä menee hyvin, mutta myöhemmin tukka alkaa tuntua tosi likaiselta. Hiplailen sitä koko ajan hermostuneena. Jossain vaiheessa työpäivää käyn postittamassa yhden jutun ja ihmisten ilmoilla alkaa ahdistaa todella. Tuntuu että kaikki tuijottavat likaisia hiuksiani. Pesen ne illalla heti kotiinpääsytäni.

Päivä 3
Pidän hiuksia letillä koko päivän, joten menee ihan hyvin. Kun ne ovat kiinni, en koetarvetta hiplailla niitä koko ajan. Peilistä näen kuitenkin, että ne näyttävät likaisilta takaa. Äh.

Päivä 4
Aion pestä hiukset tavallisella shampoolla, mutta päädyn vain aamulla huuhtelemaan ne todella huolella. Huijaan vähän ja pesen kriittisimmät kohdat tavallisella palasaippualla, sillä se ei tunnu olevan niin öljyistä. Likainen tunne jatkuu, mutta illalla töissä työkaveri kysyy, olenko jo kokeillut palashampoota. Hän ei siis huomaa että hiukseni ovat omituisen kökköiset! Avaudun vähän ongelmistani saippuan kanssa ja saan henkistä tukea.

Päivä 5
Pesen hiukset aamulla ja huijaan ihan vähän pesemällä kaikkein likaisimman kohdan lasten suihkugeelillä, jota kylppärissä sattuu olemaan. Hiuksista tulee tosi hyvät! Ehkä huijaaminen onkin tässä se juttu. Illalla pihasaunassa pesen hiukset pelkällä vedellä ja huomaan, että päänahkaa vaivannut pieni hilse on tämän viikon aikana kadonnut kokonaan! Olenkin kärsinyt siitä jo todella kauan.

Päivä 6
Olen vapaalla, joten en koe minkäänlaisia hiuskriisejä vaikka hiukset eivät mikään pumpulipilvi olekaan. Olen alkanut pitää niiden luonnollisesta tunnusta, vaikka pieni likaisuuden tunne edelleen häiritseekin. Pesen hiukset taas illalla, koska seuraavan päivän töihinmeno tuntuu sitä vaativan.

Päivä 7
Viimeisenä päivänä hiukset tuntuvat taas aika likaisilta. Olen taas töissä, joten on vaikea olla kun mietin koko ajan mitä muut ajattelevat hiuksistani. Toisaalta harmittaa päättää palashampoon käyttö, sillä en halua palata vanhoihin ja sähköisiin, synteettisen oloisiin hiuksiini. Palashampoossa on paljon hyvää ja se tekee hiuksista ihanat, joten harmittaa koko ajan miettiä hiusten likaista ulkomuotoa. Oma olo palashampoon käytön jälkeen on paljon parempi, eikä päänahka kutise kuten ennen.


Palashampoo on ehdottoman hyvä juttu, mutta vaatii totuttelua. Viikon intensiivijakso oli ehkä kylmiltään liikaa, joten jatkan palashampoon käyttöä ehdottomasti, mutta taidan pestä alkuun sillä hiukset joka toinen pesukerta. Nyt tuntui että muutos oli liian radikaali. Parasta palashampoossa oli se, että päänahka muuttui kuivasta ja hilseilevästä täysin hilseettömäksi ja että hiusten latvoista tuli shampoon myötä kivan luonnolliset. Miinusta saa taas tyven rasvoittunut olemus, joka tosin taitaa johtua enemmän hiustyypistäni; mulla kun hiukset muuttuvat tosi nopeasti likaisen näköisiksi. Likaisen olemuksen vuoksi joudun pesemään hiuksua paljon useammin kuin normaalisti pesen, joten siinä mielessä palashampoo oli huono. Onneksi se on kuitenkin myös uskomattoman riittoisa.

Joka tapauksessa käyttö jatkuu ja toivottavasti onnistun siirtymään palashampoon käyttäjäksi lopulta kokonaan! Onko sulla kokemuksia palashampoosta? Kuulisin tosi mielelläni!

torstai 13. syyskuuta 2018

Kyllä maalla on mukavaa


On eräs sunnuntaiaamu loppukesästä. Olen lähdössä piakkoin töihin ja vietän viimeisiä vapaita aamuisia hetkiä sohvalla makoillen ja neuloen. Silloin sisään astuu puolisoni, joka ilmoittaa että tien toisella puolella olevat lampaat ovat karanneet ja minun pitää ne pyydystää, sillä hänellä on koirien ulkoilutus kesken, eikä hän sitä paitsi tiedä niiden omistajien numeroa. Kampean itseni sohvalta ja menen katsomaan. Lampaiden aita on nurin ja ne seisovat sen väärällä puolella. Patistan lampaat aidan sisään ja väkerrän sen pystyyn. Omistajakin vastaa pian ja asia on kunnossa. Lähden töihin.

Muutamaa viikkoa myöhemmin on ilta. Istun taas sohvalla neulomassa, kun puoliso astuu sisään, ilmoittaen tällä kertaa että naapurin koirat ovat karanneet. Neljä koiraa juoksentelee pitkin pihaa ja osa on hyppinyt tiellä autojen edessä. Puoliso ei tietenkään tiedä uuden naapurinkaan numeroa, joten kampean itseni sohvalta ja menen naapurin pihaan kartoittamaan tilannetta. En ole hyvä koirissa, joten tyydyn soittamaan naapurille ja lupaamaan, että vahdin koirien pysyvän pihassa. Naapuri palaa pian ja pääsen takaisin neulomaan.


Ei sillä, osataan sitä meilläkin. Eräänä ikimuistoisena kesäpäivänä olin jo patistamassa naapurin tyttöä kotiin kylästä, kun yksi meidän kanoista yhtäkkiä päätti oppia lentämään ja pyrähti kaksimetrisen piha-aidan yli.

"Ööö, sopisko että jäät meille vielä hetkeksi? Mää voin sit selittää sun äitille miks sulla meni niin kauan."

Siinä sitten pyydystettiin kanaa aidan väärältä puolelta, neljä (silloin vielä alle kouluikäistä) lasta ja minä. Hauskaahan se jälkikäteen oli, mutta ei juuri sillä hetkellä kun kana oli jo melkein metsässä ja tiesin ettei se osaa takaisin kotiin koskaan. Kaksimetrisen aidan yli lentää kyllä poispäin, muttei ikinä takaisin.

Tiput ne vasta harmaita hiuksia aiheuttavatkin. Vaikka ne kasvavat nopeasti, on ensimmäisen parin viikon aikana laitettava pikkutipuille ulkoaitaukseen varmistusverkko ja varmistusverkon varmistusverkko. Ja siihen vielä muutama tiili eteen. Silti aina joskus kanalan ohi kävellessä tulee huomattua pikkutipu väärällä puolella. Sen pakoreitti on aina täysi mysteeri.

Kun asuimme ensimmäistä vuotta kodissamme, karkaili meiltä aina yksi ja sama kani. Kerran se oli poissa kuukauden, ennen kun saimme sen kolmen ihmisen voimin haavilla kiinni erään naapurin pihasta. Ihan alkuun meillä oli myös seeprapeippoja, jotka nekin ulkoilivat aina välillä. Siirsimme peippojen häkin lämpiminä päivinä pihalle ja tietysti yksi niistä karkasi. Minä olin valmis luopumaan siitä saman tien, mutta puoliso oli varma että sen saa vielä kiinni. Ja tietysti sai. Hän pyydysti peipon sarjakuvamaiseen tyyliin pahvilaatikolla, joka oli kallellaan auki narun päässä olevalla tikulla. Syöttinä oli linnunsiemeniä. Tovin jos toisenkin hän siinä vaani kyykyssä, kunnes lintu lopulta lensi syömään, mies nykäisi narusta ja sai linnun ansaan.


Olen joskus harmitellut, että tulin lukeneeksi eläintenhoitajaksi kun en niitä hommia ole kuitenkaan päätynyt tekemään. Enkä tiedä päädynkökään koskaan. Eihän kouluttautumisesta toki mitään haittaa koskaan ole, mutta toki samalla ajalla olisin voinut opiskella vaikka jotain käsityöalaa. Arkielämässä eläintenkäsittelytaidot ja etenkin aidankorjaustaidot tulevat kuitenkin onneksi enemmän kuin tarpeeseen. Silloin on hyötyä siitä, että on joskus joutunut ohjailemaan 1300-kiloisia sonneja laitumelle. Ei yksi kana tunnu enää missään.

Ps. Eläinkuvat on otettu kotieläinpihoilta, eivätkä kuvien eläimet liity tapauksiin. Ne todennäköisesti osaavat pysyä aidoissa, toisin kuin meillä :D