maanantai 19. marraskuuta 2018

Kun lapsi sai huonot geenit


"Missä sun heijastinliivi on? Taksi tulee ihan just!"


"En mää tiiä!"

"No pitäis tietää! Näätkö sä kuinka pimeää ulkona on?!"


"No se on varmaan jääny eskariin!"

"Varmaan?"


"On jääny eskariin!"

"Et sä voi jättää sitä sinne! Tajuutko kuinka pimeää tuolla ulkona on! Ei se taksi nää sua jos sun heijastinliivi on ESKARISSA!"


Tuntuu että on jo sadas marraskuinen aamu kun käymme lapsen kanssa tämän keskustelun. Heijastinliivi ilmestyy aina silloin tällöin kotiinkin, mutta lähes aina se loistaa poissaolollaan. Lapsi sen sijaan ei loista. Hän odottaa aamuisin taksia säkkipimeän, katuvalottoman kotitiemme varressa. Toki hänet on vuorattu erilaisilla pikkuheijastimilla ja olen jopa ommellut reppuun virkattuja heijastinkoristeita kiinni. Silti näkyvyys on heijastinliivistään huolehtivaan isosiskoon verrattuna aika kehno. Hävettää olla se äiti, joka antaa lapsensa odottaa aamutaksia marraskuussa selvässä kuolemanvaarassa. Onneksi katuvalottomuus tarkoittaa sitä, että asumme aivan hemmetin syrjässä. Autoliikennettä kotitiellämme ei aamuisin juurikaan ole, jollei naapuritilalle olla juuri aamuksi tilattu siementäjää tai rehukuormaa.

Päätän olla hyvä äiti ja laitan eskariin ystävällisen wilmaviestin, jossa pyydän heitä muistuttelemaan lasta heijastinliivin mukaanotosta. Jos tuo vaikka jouluun mennessä oppisi. Eskarista ystävällinen tekstiviesti takaisin. Heijastinliivi ei ole siellä. Käännyn seuraavaksi iltapäiväkerhon puoleen ja mietin kuinka paljon sitten hävettää, jos liivi onkin kotona minun jäljiltäni. Olen varmana tunkenut sen siivotessani johonkin koloon ja unohtanut sinne.


Iltapäivällä otan yhteyttä iltapäiväkerhoon uudelleen, koskien tällä kertaa esikoista. Hän menee kahtena päivänä kuukaudessa suoraan koulusta kotiin, mutta ei tänään vastaa kotiin tultuaan puhelimeen. Ensin soitan miehelleni, jonka pitäisi olla kotona jo puoli tuntia lapsen jälkeen. Mies on hämillään, sillä hän on juuri tullut kotiin, mutta lapsi ei ole kotona. Soitan hädissäni iltapäiväkerhoon. Lapsi on siellä. Aivan kuten olen edellisellä viikolla ilmoittanut: Ilttikseen maanantaina ja kotiin tiistaina.

Että joo, enpä ihmettele että näillä geeneillä varustettu kuusivuotias hukkailee vähän heijastinliiviään. Luojan kiitos olen sentään tottunut omaan hajamielisyyteeni jo sen verran, että varustaudun yleensä pahimpaan. Parempihan se on, että lapsella on kotiavain mukanaan yhtenä ylimääräisenä päivänä, kuin että olisin unohtanut antaa sen huomenna mukaan.

Marraskuutsempit kaikille. Kohta se on ohi!

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Uusia tuulia!


Blogissa on ollut hiljaiseloa viimeiset.... noh, kauan. Syynä on sekä se, että pimenevä syksy on vienyt kuvaus- ja kirjoitusinnon, että se että olen kehitellyt uuden työllistävän harrastuksen. Avaan nimittäin joulukuussa oman lankakaupan! Oon tästä aivan superinnoissani, vaikkakun myös superväsynyt, sillä käyn nyt täysipäiväisesti töissä ja perustan vapaa-ajallani kauppaa. Se on kuitenkin niin kutkuttavan kivaa, että antaa tavallaan myös uutta virtaa syksyyn.

Kaupan perustamista on pohdittu kauan. Se on ollut mulla unelmana jo ihan lapsesta saakka ja sitä varten olen tehnyt suunnitelmia, laskelmia ja jopa opiskellut yrittäjyyttä. Melkein naapurissa sijaitseva liiketilakin on ollut kiikarissa aina siitä asti kun tänne muutimme, mutta jotenkin kaikki asiat asettuivat sopiville kohdilleen vasta nyt. Olen tosi tyytyväinen että odotin näin kauan, sillä pitkän harkinnan ja pohdinnan jälkeen alku on sujunut aika helposti, kun kaikki on ollut niin moneen kertaan mietittynä.



Kässäpuodin avajaisia vietetään 8.12. ja tammikuuhun mennessä olis tarkoitus saada pystyyn myös oma verkkokauppa. Koska jatkan nykyisessä työpaikassani edelleen, ei käsityökauppa tulisi kannattamaan ilman verkkomyyntiä. Toki nykyisellä sijainnillaan tuskin muutenkaan, sillä mehän asutaan ihan syrjäkylillä! Se ei mun mielestä menoa haittaa, vaikka viime keväänä saamani yritysneuvonta oli hieman eri mieltä. Kun ideana kuitenkin on nimenomaan tehdä elämästä kaupan avulla mukavampaa ja iloisempaa, en näe järkeä hankkia liiketilaa kalliilla jostakin keskusta-alueelta, jonne joutuisin itse ajaa aina vähintään puoli tuntia suuntaansa, kuten palkkatöihinkin. Nyt kauppa on meidän kodin vieressä ja näen sen makkarin ikkunasta. Se on ihanaa!



Kässäpuodin löydät facebookista täältä ja instagramista täältä. Tervetuloa seuraamaan! Tiedotamme sivuilla mm. neuleilloista ja aukioloista. Olemme auki sopimuksen mukaan ja tulen kyllä avaamaan kaupan pyydettäessä aina kun pääsen. Eli otathan rohkeasti yhteyttä jos haluat ostoksille!

Inspistä kauppaan kävimme hakemassa eilen Suomen Kädentaidot -messuilta, jotka tietysti ovat mulle vuoden kohokohta muutenkin. Käsityömessuilla olen perinteisesti käynyt omien tytärteni kanssa ja niin tein myös tänä vuonna. Mukana oli myös toista vuotta kälyni ja lasten serkku. Messut eivät menneet ihan yhtä hienosti kuin viime vuonna, sillä eskari-ikäiset serkukset kyllästyivät menoon aika nopeasti ja tungosta tuntui olevan enemmän kuin viime vuonna. Montaa superkivaa juttua päästiin silti kokeilemaan ja myös shoppailubudjetti tuli perinteiseen tapaan ylitettyä!



Eniten mun sydämen vei tämä Toikan osasto, jossa lapset pääsivät kokeilemaan kangaspuita. Se sujui niin hyvin, että mulle iski akuutti kangaspuukuume. Nämä olivat vielä niin sirotkin, että mahtuisivat meille ihan heittämällä kotiin... ainakin sitten kun ollaan remontoitu lisätilaa.

Ihan kaikkea emme edes ehtineet messuilla kiertää, mikä oli hieman sääli. Manasin messujen aikana jättäväni kuusivuotiaat ensi vuonna kotiin, mutta toisaalta tykkään kuitenkin enemmän kiertää lasten kanssa, sillä heidän kanssaan on niin kiva tutkia kaikkea löytämäänsä. Kunhan eivät nyt nojailisi ihan joka keramiikkaosaston pöytään. Meidän tokaluokkalainen jaksoi messuilla kyllä hyvin ja oli yhtä innoissaan kuin äitikin. Hänellä oli kaulassaan itse virkattu kaulakoru, joka sai valtavasti kehuja!

Joko sä olet käynyt messuilla? Mikä oli kivointa?

perjantai 12. lokakuuta 2018

Hello llama!


Tiiättekö mitkä on ihania? No laamat! Ja jostain siinä sitten vaan iski ihan hirvittävä hinku saada oma laama. Onneksi idea toteutuksesta iski kerrankin kristallinkirkkaana mieleen ja tiesin heti kuinka aloittaa. Sopiva lankakin löytyi varastosta, sillä olin ostanut kesällä eräältä pihakirppikseltä jossain ihmeellisesä mielenhäiriössä pari kerää Adlibriksen puuvillalankaa.

Illalla virkkaillessani perhe arvuutteli kilpaa, mitä laaman jaloista tulisi. Mies ehdotti lammasta ja lapset luulivat niitä sieniksi. Olin tietysti ärsyttävä, enkä suostunut paljastamaan mikä mulla on koukulla, vaan virkkasin sinnikkäästi hiljaa itsekseni hymisten.

Mutta olipahan kivaa virkkailla pitkästä aikaa! Oon ollut aika paljon töissä ja vapaalla on ollut kaikenlaisia menoja, joten en ole ehtinyt tehdä käsitöitä yhtään. Yksiä tilausvillasukkia aloittelin, mutta ne yllättäen tyssäsivät jo ekaan kantapäähän. Ehkä tällaisen välityön jälkeen taas alkaa sekin kiinnostella.


Vähän matalaselkäinen tästä tuli, sillä vaaleanpunainen lankakerä oli aika vajaa ja jouduin virkkaamaan sitä koko ajan säästellen. Jäi hieman harmittamaan etten laittanut värejä toisin päin, sillä harmaasta olisi riittänyt korkeampaankin selkään. Toisaalta, tämä oli koekappale ja seuraavalla kerralla onneksi olen jo vähän viisaampi! Reikäisyyttäkin pitäisi jollain tapaa onnistua ensi kerralla kuromaan vähän kiinni, sillä ei tämä reikäisyytensä puolesta ihan leikkeihin sovi, koristeeksi vaan. Sen verran puskee vanua silmukoiden välisistä raoista ulos.



Yllättävän vaikeaa oli pallurasilmukoita pyöritellä niin, että ne asettuivat laaman muotoon. Jalkojen jälkeen piti ihan tosissaan miettiä kuinka tuo haara virkataan niin, ettei jää ommeltavia saumoja. Ja ihan hyvin se laama siitä sitten asettuikin lopulta laaman muotoon! Korvia ja häntää varten piti vähän googletella, ku en millään muistanut millainen häntä laamalla on.


Ajattelin parannellessani kirjoittaa ohjeenkin, mutta se on vielä kaukaista tulevaisuutta. Välillä virkatessa en oikein itsekään tiennyt mitä tein, kunhan kokeilin ja katsoin kuinka onnistuu. Ja semmoinen virkkaaminen onkin monesti parasta, kun ei ihan etene kaikkien sääntöjen mukaan.

Oon kyllä tosi tykästynyt näihin popcornsilmukoihin ja nyt on kuulkaas vaikka mitä hyviä ideoita valmiina! Katotaan mitä koukulta tipahtaakaan seuraavaksi.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Säärystimet


Pyysin joskus mummolta violetteja säärystimiä. San, ja ne oli tosi hienot, sellaiset räsymattomaisen raidalliset. En kyllä näin jäkikäteen muista minkä ikäisenä niitä käytin, kuinka kauan ja mitä niille lopulta tapahtui. Mutta oon sen jälkeen aina halunnut itselleni uudet violetit säärystimet!

Oon vähän hidas aloittamaan mitään, joten vuosia otti uusien säärystimien aloitus. Luojan kiitos, olin kuitenkin kerrankin nopea ja sain nämä valmiiksi hieman yli parissa viikossa, eikä parissa vuodessa kuten mulla on tapana. Mulla oli aivan loistavia visioita näiden suhteen, mutta lopulta sainkin aikaiseksi aika tavalliset säärystimet. Ihanat näistä tuli silti!



Langaksi valoikoitui Retrosairan Mondim, jota ostin varta vasten tähän tarkoitukseen. Värejen valinnoissa auttoivat lapset, vaikka lopulta meninkin enemmän oman pääni mukaan. Oli tärkeää saada taas sitä violettia. Ihanan ohut lanka on täyttä villaa ja todellä lämmittävää, aivan toista luokkaa kuin tekokuiduilla vahvistetut sukkalangat, joihin en onneksi päätynyt!

Yritin alun violettiin osuuteen kehitellä jonkinlaista omaa neulepintaa, jossa varsin epämääräisellä tavalla toisteltiin oikeaa ja nurjaa. Ihan sillisalaatiksihan se meni, kuin myös kirjavalle tekemäni ruutukuvio. Kuvion vaihtumisen toki näkee, muttei ehkä niin dramaattisella tavalla kuin visioin. Tosi tyytyväinen olen kuitenkin lopputulokseen!


Kuminauhaa nämä ehkä vielä kaipaavat, sillä vaikka yritin tehdä tosi napakat säärystimet ja sovittelinkin niitä useaan otteeseen, niin tokihan ne siitä päivän käytön jälkeen lörpsähti niin, että ovat jatkuvasti valahtamassa nilkkoihin. Tuollaiset kuminauhanvirittelyt nyt onneksi on kuitenkin pikkujuttuja.


Puikot oli muistaakseni 2,5 ja mulla oli 100 silmukkaa. se oli todella liikaa, sillä ilman kuminauhoja nämä eivät ole säärystimet, vaan polvistimet. Oon kuitenkin käyttänyt näitä työmatkoilla päivittäin, sillä on oikeastaan ihan sama onko lämpö säärissä vai polvissa, kunhan sitä ei oo päästä varpaisiin umpijäässä!

Sitä nimittäin oon nyt ollut aika lailla viimeisen kuukauden ajan. On aivan käsittämätöntä, kuinka kylmyys menee luihin ja ytimiin saman tien kun lämpötila vähän laskee. Teetäkin on tullut juotua niin paljon, että enää ei pysty. Ehkä seuraava projekti on siis jonkinlainen koko vartalon peittävä villa-asu?

tiistai 25. syyskuuta 2018

Inspiraatiotiistai 33

Huonosti nukuttu yö? Ei ole tuttua mulle. Sen sijaan voisin sanoa pari valittua sanaa yöstä, jona en nukkunut yhtään. Se oli nimittäin viime yö. Yö, jona eskarilainen sai kauhukohtauksia ja kolmevuotias pissasi sänkyyn. Siihen päälle kun vedetään täysi (ja hieman sitäkin täydempi) työpäivä, niin morjens, parasta mitä saan tänne tänään aikaiseksi on kaivaa omista kuva-arkistoista jotakin. Tässäpä siis vanhoja kuvia mustavalkoisista käsitöistäni!

Mulla oli jossain vaiheessa mustavalkoinen kausi ja tein näitä tosi paljon. Nyt se on jo mennyt ohi, enkä tee mustavalkoisia käsitöitä juuri lainkaan. Värit ovat taas alkaneet vallata tilaa. Ja se on hyvä se! Värit on parasta. Ihanaa tiistaita!