Ruuhkavuosilta ei säästy kukaan

Ruuhkavuodet. Kun minulla oli vain kaksi lasta ja asuin heidän kanssa yksin, en ymmärtänyt koko käsitettä. Yksinhuoltajna vuokra-asunnossa oli oikeastaan aika rentoa, vaikka kävin koulua ja vapaillani vielä töissä. Yhden aikuisen taloudessa on kieltämättä rankkaa, mutta kun lapset ovat vielä päivähoitoikäisiä ja kaikki vastuu on omassa niskassa, on paketti aika helppo pitää kasassa.

Sitten tapasin mieheni ja menin naimisiin. Ostimme talon ja saimme yhteisen lapsen. Minusta tuli vaimo, kolmen lapsen äiti ja omistusasuja. Esikoinen meni kouluun ja minä siirryin vakituisesti työelämään. Yhtäkkiä joka hitsin päivä piti muistaa luistimet, elokuvapäivä, teatteripäivä, valokuvaus, jumppakerho ja niin edelleen. Kaksi nuorinta on samassa hoitopaikassa, mutta hoidosta keskimmäinen käy seurakunnan kerhossa, jonne pitää muistaa pakata eväät ja kiikuttaa lapsi myös vapaapäivinä. Työt eivät ole enää huolettomia kesä- ja pätkätöitä tai työharjoitteluita, vaan ne seuraavat kotiinkin, vaikka kuinka yrität karistaa työasiat harteiltasi.

Naureskelin tuttavan jakamalle blogikirjoitukselle facebookissa. Yhtäkkiä ruuhkavuosista oli tullut minullekin totta. Elämää, joka sisältää kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta päivästä toiseen. Keskeneräisyyttä ja tekemättömien kotitöiden sietämistä.

Kirjoitin lauantaina, kuinka olin kiireissäni lapsen sairaspäivän lopulla ajanut puolen tunnin matkan kauppaan ihan vain todetakseni että minulla ei ollut mukana rahaa. Sitten kotiin ja uusi yritys hetken kuluttua. Mieheni hämmästeli, kuinka en pidä maksukorttia puhelimessani. Kännykän muistaa ottaa aina, sen sijaan kukkaro saattaa kiireessä jäädä. Vähänpä hän tiesi. Seuraavana iltana mies lähti kauppaan hakemaan meille jäätelöä. Tytöt olivat lähteneet viikonlopuksi omalle isälleen ja olimme miehen ja Puuskin kanssa kolmisin. Mies lupasi Puuskille maissinaksuja ja odottelimme niitä kuumeisesti. Lopulta isi palasi kotiin tunnin kuluttua tyhjin käsin. Puhelin ja siinä oleva kortti olivat jääneet kiireessä kotiin. Niinpä.

Rentoudun iltaisin tekemällä käsitöitä. Olen luvannut tehdä naapurille maton, sekä siskolle, äidille ja työkaverille villasukat. Kaikki ovat edelleen kesken, vaikka ensimmäisiä on aloitettu jo marraskuussa. Se siitä rentoutuksesta, keskeneräisyys stressaa. Wilmassa muistan käydä ehkä kerran viikossa, yleensä keskiviikkoaamuisin kun yritän selvittää paniikissa, mitä liikuntaa koululaisella on. Tiistaisen kerhon kerhoeväät toistavat samaa linjaa: Porkkanatikkuja, kurkkutikkuja ja näkkäriä pelkällä voilla. Ei siksi että olisin terveysintoilija, vaan siksi että olen unohtanut käydä kaupassa ja meillä ei ole juustoa tai banaania. Alkusyksystä hyötypuutarha pelasti: Kerran vein lapsen hoitoon, muistin vasta hoitopaikan eteisessä kerhon ja juoksin takaisin kotiin. Poimin lapselle pihasta vattuja ja pari kurkkua kasvimaalta. Juoksin takaisin hoitoon ja kehuin lapselle, että tässä sulle oikein kunnon luomu-lähiruoka-eväät. Meni läpi, lapsi oli todella otettu vadelmaeväistään.

Unohdan usein tankata, mikä on vähän huono koska emme asu yhdenkään tankkauspisteen lähellä. Yhdeksäntuntisen työpäivän jälkeen ajan väsyneenä kotiin ja iloisesti viuhahtaen ABC:n ohi. Seuraavana aamulla lähden kiireellä töihin ja bensavalo huutaa jo pihassa. Joskus olen myöhästynytkin töistä koska tankille on ollut ihan pakko ajaa. Ei auta, vaikka laitan sen joka kerta täyteen. Auton bensatankki tyhjenee todella nopeasti ja salakavalasti.

Nukahdan usein myös illalla nukuttaessani Puuskia, siis kahdeksan jälkeen. Nukun kevyesti kahdeksasta aamukuuteen. Jos olen todella reipas, jaksan könytä vielä ylös ja valvoa jopa kymmeneen. Pitkät yöunet eivät talviaikaan auta yhtään, vaan olen kuolemanväsynyt niistä huolimatta. Onneksi kesällä on valoisaa. Viis kylmistä kesäpäivistä, kunhan aurinko edes valaisee tienoon! Vaikka toisaalta ne vuodenaikojen vaihtelutkaan eivät ole aina niin mukavia. Koko ajan saisi olla hankkimassa sopivaa kaudenmukaista vaatetta. Miten musta tuntuu siltä, että olen aina ainoa jonka lapsella ei ole sopivia kumppareita, kurahousuja, pipoa, hanskoja tai uimapukua. Kun jotain on hankittu, niin jokin muu alkaa kinnata. Välillä ennakoin hienosti, esimerkiksi toppahaalari ja kuomat oli Puuskille tänä talvena valmiina isommassa koossa. Ja niinhän siinä kävi, että helmikuussa lapsi vain kasvoi seuraavaan kokoon ja niitäkin tarvittiin. Välillä taas ei luonnistu sitten yhtään. Ai vai on satanut jo kaksi viikkoa putkeen ja meidän lapsilla ei vieläkään ole hoidossa kumppareita? Hups.

Ruuhkavuosilta ei säästy yksikään vanhempi, eivät ainakaan ne jotka hankkivat lapsia useamman. Mutta ei se mitään niin kauan kun jaksaa muistaa että kyllä se siitä. Oikeasti, joskus vielä.