Lasten ympäristökasvatus on valtavan tärkeää

"Ympäristökasvatus on kasvatuksellista toimintaa, jonka tarkoitus on tukea elinikäistä oppimisprosessia siten, että yksilöyden tai yhteisöjen arvot, tiedot, taidot, sekä toimintatavat muuttuvat kestävän kehityksen mukaisiksi."  (Wikipedia)

Olen mennyt kasvatusperiaatteissani usein metsään. Siis sillä huonolla tavalla, kun olen joko kehitellyt todella huonon ja toimimattomaksi osoittautuneen kasvatusperiaatteen tai kehitellyt tosi hyvän, mutta ollut liian laiska noudattamaan sitä. Enkä tietenkään ole ainoa. Kaikki vanhemmat tietävät varmasti sen sanonnan, kuinka hyviä kasvatusperiaatteita on ihmisellä aina yleensä kaikkein eniten ennen lasten saantia.

Olen mennyt metsään myös hyvällä tavalla. Eli ihan konkreettisesti lasten kanssa. Käymme metsässä mustikassa ja sienessä, etsimässä hyviä kiipeilykiviä, ihmettelemässä syksyisin jäätyviä lätäköitä, etsimässä ketunjälkiä ja peuran papanoita. Aina emme ehdi metsäretkille kovin usein, mutta ne kuuluvat elämänrytmiimme yhtä vakuituisesti kuin ruokakaupassa käynnit. Ihmettelemisen aihetta riittää tietysti myös kotona. Eilen katselin ikkunasta Puuskin kanssa, kuinka mustarastas ja punarinta taistelivat sulaneen lumen alta paljastuneista auringonkukansiemenistä. Seuraavana aamuna Puuski potki vimmattua vauhtia potkypyörällään hoitoon ja kailotti jo matkalla: "Hei tiiättekö! Meijän pihalla on ollu eilen mustarastas!"

Puhumme ympäristöstä päivittäin. Mietimme mistä ruoka tulee, kuinka meillä riittää loputtomasti hanaan vettä, minne roskat menevät ja niin edespäin. Mietimme, miksi jotkut ihmset roskaavat ja miksi hedelmille kannattaa valita kestokassi. Olen omilla toimillani varmasti todella paljon ohjannut lapset kiinnostumaan näistä asioista, mutta he ovat myös luonnostaan tosi kiinnostuneita ja se on ollut ihanaa. Kolmisen vuotta sitten perustimme silloin viisivuotiaan Pöttiksen aloitteesta luontokerhon, joka puuhaa kaikkea luontoon liittyvää. Luontokerhon puitteissa olemme keränneet yhdessä kasviota ja kuvanneet talvella eläinten jälkiä. Luontokerho retkeilee yhdessä luontopoluilla ja kotieläinpuistoissa. Se kulkee myös arjessa mukana, sillä usein aamulla kun möngin kotoa lasten kanssa päiväkodille tukka pystyssä ja silmät ristissä, kuuluu edeltäni innostunut huuto: "Tuu äiti kattomaan! Täällä on luontokerhon juttu!". Ja siinä me ihastelemme oravan jälkiä tai hienosti jäätynyttä kasvia. Kaikkien aamu piristyy kertaheitolla.

Myös kouluissa, päiväkodeissa ja muussa toiminnassa on ympäristökasvatuksen määrä lisääntynyt koko ajan. Ihanne mielestäni olisikin, että ympäristökasvatus olisi läsnä jatkuvasti muun kasvatuksen rinnalla. Omilta ala-asteajoiltani muistan selkeästi että tiettyjä asioita, kuten kierrätystä, käsiteltiin kyllä. Ne olivat kuitenkin vain yksittäisiä opetustuokioita, eikä kierrätystä sittemmin kovin vahvasti liitetty muuhun oppimiseen. Tai jos liitettiin, niin se liittyi lähinnä säästämiseen (esimerkiksi askartelutarvikkeiden tai vihkojen säännöstely). Siksi täytyykin nostaa hattua sille kuinka koulu ja muu kasvatustoiminta on ottanut valtavan harppauksen ympäristöasioissa parinkymmenen vuoden aikana. En usko että kaikki lapset innostuvat ympäristöasioista omieni tavalla, sillä ihmisillä on hyvin yksilölliset mielenkiinnon kohteet. Toivoisin kuitenkin että tietyt asiat iskostuisivat kokonaisten sukupolvien päähän itsestäänselvyyksinä, eikä niitä tarvitsisi enää aikuisiällä kummastella ja opetella, kuten minun sukupolveni on täytynyt.

Juuri tästä ympäristökasvatuksessa on kyse: Asenteiden muutoksesta. Asennemuutosta tarvitaan todella, sillä vaikka ihmiset ovat nykyään ympäristöasioissa tiedostavampia kuin koskaan, kulutamme maapalloa samaan aikaan enemmän kuin koskaan. Vaikka kierrätämme, lajittelemme, keksimme uusia pakkausmateriaaleja ja viljelemme jatkuvasti enemmän luomuna, kulutamme myös tätä kaikkea enemmän kuin koskaan. Luomumaito ja kestovihanneskassi ei auta, jos ne ostaa ihminen joka pesee omaatuntoaan niillä. Jatkuvan ympäristökasvatuksen tavoitteena on toivoakseni enemmän.

Kuten se, että vanhemmat lapseni eivät halua enää uusia leluja. Heidän mielestään niitä on jo niin paljon ja ne ovat niin rakkaita, ettei uusia tarvitse. Sitäpaitsi heidän mielestään on ihan superhauskaa askarrella leluja itse. Tai se, että esikoiseni pyysi päästä kesälomallaan keräämään tienvarresta roskia, etteivät eläimet satuta niihin itseään. Toivoisin että maailma olisi tulevaisuudessa hänenkaltaistensa. Silloin meillä olisi kaikki varmaan ihan hyvin.