Kummitusportaat

Viime aikoina perheessämme ovat kovasti puhututtaneet kummitusportaat. Läheisen navetan vieressä olevat kiviporrasaskelmat nimettiin jo heti tänne muutettuamme kummitusportaiksi ja niitä Puuski on halunnut käydä katsomassa lähes päivittäin. Myös Pöttiksen pienillä syntymäpäiväjuhlilla tie vei ensin kesäkahvilaan ja sitten kavereiden kanssa kummitusportaille temppuilemaan. Oon kertonut lapsille, että kummitukset ovat rakentaneet portaat siihen, mutta niitä ei ole tarvittu koko matkalle, koska ne osaavat leijua loppumatkan ylös. Ylhäällä navetan ylisillä on kummitusten koti.

"Äiti mitäne kummitukset tekee?"

"Onko niilä omat sängyt?"

"Nukkuuko ne päivällä?"

Musta on hauska keksiä taroinoita lähitienoon paikoista ja kertoa niitä lapsille. Pienenä keksin niitä juttuja itse ja nimesin kiviä ja puita omaan mielikuvitusmaailmaan sopivaksi. Välillä me luetaan myös vanhoja kansantaruja ja käydään sitten etsimässä niihin sopivia paikkoja, mutta hauskempaa on keksiä itse ja sovitella omat mielikuvitusjutut omaan elinympäristöön.

Meidän lähellä on paljon hakkuaukioita, joiden reunoilla on puu- ja kantopinoja. Niitä me kutsutaan peikon linnoiksi. Kun lapset tulee otettua vahingossa vähän liian väsyneenä kävelylle mukaan, niin heidän ajatukset saa hetkeksi muualle, kun pysähtyy peikkolinnan luo. Vilahtikohan siellä peikon häntä tai nenä? Nyt katsotaan oikein tarkkaan, kyllä se varmaan peikko oli! 

Mun täti sanoi mulle joskus lapsena, että torvijäkälän torvet on keijun torvia. Tai sitten se oli tädin mies, en kyllä enää muista. Olen opettanut tämän lapsille ja höystänyt juttua lisää. Maitohorsman pumpulimainen siemenhöttö on keijuvanua ja puissa olevat käävät keijujen katoksia. Yhdessä kojtaalähimetsää kasvaa aivan valtavasti jäkälää ja koivut kellastuvat joka vuosi ennen aikojaan ja tiputtavat lehtensä. Olen kertonut, että siinä kojtaa metsää on ikuinen syksy.

Välillä kun luonnossa liikkuu, on helppo ymmärtää kuinka vanhalla kansalla olikin niin paljon erilaisia taruja ja uskomuksia. Jos me löydetään jotain kummallista niin on valtavan helppoa tarkastaa jälkikäteen netistä, mistä oli kyse. Kauan sitten ihmisillä oli vain perimätietoa, eikä edes kirjoja ollut saatavilla. Helposti siinä keksi ja usko kaikenlaista.

Keksittyjen tarinoiden kautta on helpompi jäsentää ympärillä olevaa kaoottista maailmaa. Tarinoiden avulla on myös helpompi käsitellä pelottavia juttuja. Siksi meillä puhutaan niin palhon kummituksista ja peikoista. Tuodaan niitä tarinoiden kautta puheisiin niin, että niistä jutuista tulee arkipäiväisiä ja hauskoja. Ja tokihan niitä on kiva keksiä muuten vaan. Viikonloppuna bongailimme metsästä kiviä joissa oli selviä raapimajälkiä. Sanoin lapsille, että karhu on raapinut niihin kynnenjäljet. Niitä karhunjälkiä sitten etsittiin oikein urakalla. Lopulta tunnustin, että kyllä se on iso metsäkone joka on tästä ajanut. Se ei Nöpöä lannistanut: "Mä ainakin äiti uskon että se on pikemminkin se karhu!"

Maanantaina kävimme jo ihan pikkuisen mustikassa. Kuivuus oli kuin olikin tuhonnut kaikki mustikat meidän vanhalta mustikkapaikalta, mutta löysin uuden jossa oli jo kypsiä. Keräsin kaksi desiä ja totesin, että hyttysiä kuivuus ei ole tuhonnut sitten alkuunkaan!

Lapsilla on metsässä kettukivi, jonka päälle he ovat kasanneet pienemmistä kivistä piirin jossa leikitään kettuperhettä. Mustikkaretkellä pysähdyttiin kettukivelle ihan vähän. Nöpö halusi pujottaa keräämistäni mustikoista timoteihin muutaman mustikan ja jättää sen odottamaan oikeita kettuja. Saa nähdä mikä uhrikivi tuostakin leikkipaikasta loppujen lopuksi kehkeytyy, ehkä sinne kohta viedään jo mustikkapiirakkaa ja kultakolikoita. Sen verran vahva on usko metsän taikekettuihin.