Arjen alettua minussa on herännyt arkiminä. Arkiminä herää joka aamu silmät ristissä kello 06.40 ja nousee keittämään puuroa lapsille. Arkiminä pesee hampaat, laittaa kahvin tippumaan, petaa sängyn ja herättää lapset aamiaiselle. Päivän vaatteet ovat lapsille jo valmiina, sillä arkiminä on valinnut ja viikannut ne valmiiksi pinoihin edellisenä iltana. Arkiminä on myös patistanut lapset siivoamaan huoneensa joka ilta ennen nukkumaanmenoa, joten huoneessa on mukavan siistiä. Mitä nyt vähän jotain lojuu siellä täällä. Pyykistä tulleita puhtaita sukkahousuja, joiden kunnon lupasin tarkastaa ennen lajittelua kaappeihin. Teen sen sillävälin kun lapset heräilevät ja pukevat. Käännän sukkahousut oikeinpäin, tarkistan onko varpaissa kulumaa ja haarasauma ehjä. Sitten pinoihin. Nämä on Nöpölle, nämä Pöttiksen, samoin nämä, nämä pois, nämä Nöpölle… Kun lapset ovat jo portaissa matkalla puurolle, on sukkahousupinot nostettu kaappeihin.

Aamulla tyhjennän illalla pyörineen tiskikoneen ja viikkaan edellispäivän pyykit. Lähden töihin, tai vapaapäivinä metsään poimimaan marjoja ja sieniä. Marjoja on, sieniä ei. Siellä täällä kasvaa keltaisia haperoita joiden uskomme olevan munahaperoita. Arkiminä paistaa munahaperoita sipulin ja jauhelihan kanssa ja tekee perunamuusia.

Arkiminä nostaa loput perunat isoon metallivatiin ja kantaa sen keittiön kylmälle laattalattialle. Siellä ne säilyvät. Kaikki minät minussa rakastavat perunaa ja pelkkä niiden läsnäolo keittiössä ilahduttaa. Poimimme myös ison vadin kurkkuja ja puoliso kertoo haluavansa säilöä ne. Arkiminä ei vastustele. Olin ajatellut, että saamme kurkut käytettyä tuorenakin, mutta toki myös säilötty kurkku on ihanaa ja arkista. Ja pitäähän tässä nuo punajuuretkin säilöä. Samallahan sitä nyt kurkkuakin säilöö. Kaksi naista samalta kylältä on innoissaan lahjoittamassa lasipurkkeja, joten purkit kyllä riittävät molempiin.

Olen aina luullut, että en pystyisi työskentelemään tai opiskelemaan kotoa käsin. Tarvitsen paikan ja tilan sille mitä teen ja erillisen kodin siihen rinnalle. Nyt olen kuitenkin eri mieltä. Kun lapset ovat koulussa, koulurytmi riittää mulle. Arki tulee koulun myötä ja itse voin vain kellua siinä mukana. Se on ihanaa, vaikka onhan minulla toki työrytmikin siihen päälle.

Arkiminä kuitenkin hiipuu pikkuhiljaa. Viimeksi tänään lapsi kysyi, että keitänhän sitten varmasti talvellakin joka aamu puuroa kun se on niin hyvää. Lupasin yrittää, mutta ehkä talvella onkin katseet jo niin kesässä, ettei arki enää kiinnosta. Yhden asian aion kuitenkin pitää. Meillä on nimittäin joka ilta tapana vuorotellen luetella päivän kivat asiat. Jos nukkumaan ei ole kiire, niitä luetellaan viisi ja jos on, niin ehkä kaksi tai kolme.

Uskomattomia asioita nuo lapset luettelevat. Pieniä. Sellaisia mitkä olet jo itse ehtinyt unohtaa, vaikka ne ovt tapahtuneet samana päivänä. Niistä saa hyvin näkökulmaa lasten elämään.

Olemme viettäneet viime päivinä pitkiä aikoja metsässä. Kolmevuotias jaksaa kävellä uskomattomia matkoja kun maasto vähän vaihtelee ja joka paikassa on uudet maisemat. Yhdelle mustikkareissulle nappasin mukaan myös naapurin tytön. Siellä ne leikki kiven päällä, kaikki neljä ja musta tuntui että just nyt oon tehnyt taas kaiken niin oikein, kun oon kävellyt noiden kanssa tänne ja ne saa leikkiä just tuossa ja just tuon kiven päällä. Ikäerotkaan eivät haitanneet ketään, vaikka mukana oli 6-, 7-, ja 8-vuotiaat tytöt ja 3-vuotias poika.

Yläkuvassa vilahtaa pala kennoa, jonka löysimme puolison ja Puuskin kanssa metsästä. Se on hieno. Löysimme myös luunpalan ja erikoisia pieniä sulkia. Ne sopivat hyvin unisieppariin, jota varten olen kerännyt sulkia jo kauan. Aloitan siepparin teon heti kun löydän muut keräämäni sulat.