Kun luopuminen ei ollutkaan luovuttamista



"Niin sä oot joku osa-aikainen?"

Yleisin kysymys, jonka kuulen kun kerron olevani töissä lastenvaatekirppiksellä. Eikä se ole mikään ihme. Myyjän ammatissa kun osa-aikaisuus on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kuitenkaan en koskaan ole osannut suhtautua kysyjiin kovin lämpimästi, sillä mua ärsyttää. Ärsyttää painaa todella pitkää päivää, kun kaikki olettavat että puuhastelen silloin tällöin jossain iltahommissa. Ärsyttää vielä enemmän, kun keskustelukumppanit usein olettavat, että meidän perheessämme mies tienaa ja minä käyn töissä lähinnä muodon vuoksi. Se ei ole totta, sillä minä teen täyttä työaikaa ja me tienamme lähes sentilleen saman verran.

Olen duunarisukua ja mieleeni on iskostunut syvälle työnteon tärkeys ja merkitys. Vaikka tiedän etteivät asiat ole niin mustavalkoisia, koen itseni eniten kokonaiseksi, kun teen täyttä työaikaa oikeassa työpaikassa. Olen ylpeä siitä, että painan pitkää päivää ja mulla on vastuuta. Tykkään sellaisesta.

Perhe-elämä ei kuitenkaan tykkää. Olen poissa aamusta iltaan ja usein viikonloppuisinkin ja jään paitsi vaikka kuinka paljosta. Olen töissä kun lapset ovat joulujuhlissa mummun kanssa tai isi kuskaa heitä kaverisynttäreille. Olen mielessäni tyytyväinen kun tyttäret lähtevät isälleen viikonlopuksi, sillä tiedän että siellä iskä itse asiassa jopa tekee jotain lastemme kanssa, toisin kuin minä joka olen koko viikonlopun töissä. Koko perheemme elää minun työrytmissäni ja ensimmäinen kysymys lapsita joka ikinen aamu on: "Äiti meetkö sä tänään töihin?"

Tuntuu että vastaan lähes aina kyllä.

On ollut todella vaikeaa repiä itsensä ulos siitä ajatusmallista, että näin ei tarvitse olla. Ei minun tarvitse tehdä mahdollisimman paljon töitä. Meidän kummankaan ei tarvitse. Meidän tarvitsee tehdä niin paljon töitä, että pärjäämme taloudellisesti. Ja nyt elämässämme koittaa vihdoin se tilanne, että näin on. Pärjäämme vähemmillä työtunneilla. 

Kun tajusin tämän, lykkäsin päätöksentekoa pitkään. Tuntuu todella vaikealta päästää täydestä työajasta irti, etenkin kun kaikki tuntuvat olettavan että kolmen lapsen äiti automaattisesti tekee vajaata työaikaa ja vähän elelee miehensä siivellä. Mua suututtaa tuo ajatusmalli niin, että tuntuu että pää hajoaa! Mutta ei siitä tarvitse välittää. Se mitä meidän tulee ajatella ja mistä meidän kuuluu välittää, on meidän oma perhe ja omat lapset. Joten vihdoin, muutama viikko sitten ilmoitin työnantajalleni, että haluaisin ensi vuoden alusta siirtyä tekemään 30-tuntista työviikkoa.

Päätöksenteon jälkeen ei ahdistanut enää yhtään. Tuntuu hyvältä. Kevyeltä. Tuntuu siltä, että mulla on taas rikas ja hyvä elämä, johon kuuluu muutakin kuin työntekoa tai siitä palautumista. Yhtäkkiä en ole enää työn orja, vaan työ on minun ohjattavissani. Jos minä haluan tehdä sitä vähemmän, niin minähän hitto soikoon teen! Päätän itse omasta elämästäni ja teen omalla ajallani mitä haluan. Rakennan ensi vuonna oman kasvihuoneen, perustan mansikkamaan, käyn tuplasti enemmän marjassa ja opettelen kasvattamaan erilaisia kaaleja. Opiskelen jotain mielenkiintoista avoimessa yliopistossa. Suunnittelen uusia kirjoneulekuvioita ihan vaan hyvin vuoksi ja remontoin piharakennustamme. Kaiken tämän teen yhdessä omian lasteni kanssa.

Sillä sitä minä haluan.

Kommentit

  1. Aivan MAH-TA-VAA!

    Just näin, elämän ohjat omiin käsiin ja vi*ut muiden mutinoista.

    -Nanida<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juurikin näin hei! Vähänkö mää tuun teillekin käymään heti kun työnteko vähenee ja elämä alkaa :D

      Poista

Lähetä kommentti