Oon ollut kaksi päivää vapaalla ja musta on sinä aikana tullut onnellinen. Tässä nyt mitenkään onnettomia olla oltu ennenkään, mutta se onni on ollut erilaista. Se on ollut tyytyväisyyttä elämään ja sen myötä sellaista tyytyväisyysonnea, että mulla on nyt asiat hyvin ja kaikki on kivaa. Sillä tavalla oon ollut onnellinen aina. Mä oon aina nauttinut tietynlaisesta melankoliasta ja kellunut siinä läpi elämäni melankolisen onnellisena. Se on ollut vaivatonta ja mukavaa. Elämä on ollut ihan hauskaa jo kauan.

Kerran mietiskelin ja muistin sen onnellisuuden tunteen, mikä mulla oli joskus alle kaksikymppisenä kun asuin vielä kotipaikkakunnallani. Kaikki oli niin uskomattoman arkista, samanlaista, tuttua ja tasaista. Minä kävin koulussa, avopuoliso töissä ja vapaa-ajalla kävimme ruokakaupassa, sukulaisilla kahvilla ja välillä ehkä mökillä tai laavulla paistamassa makkaraa. Näimme kavereita ja saatoimme käydä elokuvissa. Silloin olin kamalan melankolinen myös, mutta myös tosi onnellinen. Ihan eri tavalla kuin viimeiset kymmenen vuotta, kun on tullut lähinnä poukkoiltua. Olen asunut elämästäni vuosia kaupungissa viihtymättä lainkaan, vaihdellut työ- ja opiskelupaikkaa ja parisuhdettakin, hankkinut lapsia ja ollut vähän hukassa.

Olemme asuneet kodissamme nyt kolme vuotta. Kuopuksemme on kolmevuotias ja minä olen ollut nykyisessä työpaikassani kaksi vuotta. Naimisissa oleme olleet neljä vuotta. Elämä ei siis enää ole erityisemmin muuttunut, mutta en ole saanut siitä kiinni. Musta on vähän tuntunut kuin eläisin jonkun vieraan elämää. En osaa olla täällä, tuntuu kuin olisin kylässä omassa elämässäni. Viihdyn, mutta olen odottanut koko ajan milloin pääsisin palaamaan takaisin vanhaan elämääni, jossa olin onnellinen ihan eri tavalla. Arkisella, samanlaisella, tutulla ja tavallisella tavalla onnellinen. Mulla on vähän sellainen olo että oon tehnyt kaikenlaista jo monta vuotta ja yhtäkkiä vain päätynyt tähän pisteeseen. Herännyt tästä ja ihmetellyt että miten ihmeessä mä yhtäkkiä tähän tilanteeseen jouduin.

Tänään, täysin arvaamatta pääsin takaisin lähtöpisteeseen. Onnen juurille. Huomasin sen kun ajoimme puolison ja kahden nuorimman lapsen kanssa jättiperäkärry perässä heiluen katopaikalle viemään sekajätekuormaa. Kesken matkan onnellisuus vain palasi ja oli yhtäkkiä siinä. Se toinen, parempi onnellisuus jota olen odotellut jo kauan.

En tiedä mistä onni keksi tulla takaisin. Tuskin se kaatopaikastakaan johtui, vaikka rakastinkin arkisen harmaata ja kaatosateista kaatopaikkaa juuri sillä hetkellä aika paljon. Tuskin mistään mitä tänään on tapahtunut tai eilenkään, vaikka nämä erityisen hyviä päivä ovat olleetkin. Jokin kuitenkin tönäisi juuri tänään kaiken loksahtamaan kaiken hyvin kohdalleen ja kaikki alkoi yhtäkkiä tuntua vieraan sijaan todella omalta. Siis tiedättekö, sillee hitto vie tää on mun perhe, mun elämä ja mun torstainen matka kaatopaikalle! Mun ei tarvitse tehdä mitään, olla mitään tai yrittää mitään. Mun tarvitsee vain istua tässä autossa ja nauttia siitä että mulla on tää kaikki ja tää mun oma elämä.

Noin ja ei sitten taas ihan noinkaan. Suoraan sanoen en osaa edes selittää mitä ajatusta haen takaa. Mutta ei se haittaa. Sitäpaitsi olemme todella tänään vieneet tänään kolmen vuoden romut kaatopaikalle! Kuinka hyvä fiilis pelkästään siitä voi tulla, vaikkei oivaltaisi tai löytäisi sen lisäksi mitään muuta!

Omia juttujani olen laittanut järjestykseen vähän tarkemmalla ja rauhallisemmalla kädellä. Olen purkanut vanhoja käsitöitä langoiksi ja virkannut niistä peittoa. Peitosta tuskin tulee kovin iso, mutta muuten lähes täydellinen. Ruudun ohje on uudesta Mollie Makes -lehdestä, josta sain arvostelukappaleen ja jota voin kyllä ihan vilpittömästi suositella todella! Vähän kyllä harmittaa huomenna mennä töihin, sillä voisin hyvinkin virkata vielä pari päivää. Etenkin kun en nyt vapailla oikeastaan ole virkkaamaan ehtinyt. Niillä kaatopaikkamatkoilla autossa vaan.