Kyllä maalla on mukavaa


On eräs sunnuntaiaamu loppukesästä. Olen lähdössä piakkoin töihin ja vietän viimeisiä vapaita aamuisia hetkiä sohvalla makoillen ja neuloen. Silloin sisään astuu puolisoni, joka ilmoittaa että tien toisella puolella olevat lampaat ovat karanneet ja minun pitää ne pyydystää, sillä hänellä on koirien ulkoilutus kesken, eikä hän sitä paitsi tiedä niiden omistajien numeroa. Kampean itseni sohvalta ja menen katsomaan. Lampaiden aita on nurin ja ne seisovat sen väärällä puolella. Patistan lampaat aidan sisään ja väkerrän sen pystyyn. Omistajakin vastaa pian ja asia on kunnossa. Lähden töihin.

Muutamaa viikkoa myöhemmin on ilta. Istun taas sohvalla neulomassa, kun puoliso astuu sisään, ilmoittaen tällä kertaa että naapurin koirat ovat karanneet. Neljä koiraa juoksentelee pitkin pihaa ja osa on hyppinyt tiellä autojen edessä. Puoliso ei tietenkään tiedä uuden naapurinkaan numeroa, joten kampean itseni sohvalta ja menen naapurin pihaan kartoittamaan tilannetta. En ole hyvä koirissa, joten tyydyn soittamaan naapurille ja lupaamaan, että vahdin koirien pysyvän pihassa. Naapuri palaa pian ja pääsen takaisin neulomaan.


Ei sillä, osataan sitä meilläkin. Eräänä ikimuistoisena kesäpäivänä olin jo patistamassa naapurin tyttöä kotiin kylästä, kun yksi meidän kanoista yhtäkkiä päätti oppia lentämään ja pyrähti kaksimetrisen piha-aidan yli.

"Ööö, sopisko että jäät meille vielä hetkeksi? Mää voin sit selittää sun äitille miks sulla meni niin kauan."

Siinä sitten pyydystettiin kanaa aidan väärältä puolelta, neljä (silloin vielä alle kouluikäistä) lasta ja minä. Hauskaahan se jälkikäteen oli, mutta ei juuri sillä hetkellä kun kana oli jo melkein metsässä ja tiesin ettei se osaa takaisin kotiin koskaan. Kaksimetrisen aidan yli lentää kyllä poispäin, muttei ikinä takaisin.

Tiput ne vasta harmaita hiuksia aiheuttavatkin. Vaikka ne kasvavat nopeasti, on ensimmäisen parin viikon aikana laitettava pikkutipuille ulkoaitaukseen varmistusverkko ja varmistusverkon varmistusverkko. Ja siihen vielä muutama tiili eteen. Silti aina joskus kanalan ohi kävellessä tulee huomattua pikkutipu väärällä puolella. Sen pakoreitti on aina täysi mysteeri.

Kun asuimme ensimmäistä vuotta kodissamme, karkaili meiltä aina yksi ja sama kani. Kerran se oli poissa kuukauden, ennen kun saimme sen kolmen ihmisen voimin haavilla kiinni erään naapurin pihasta. Ihan alkuun meillä oli myös seeprapeippoja, jotka nekin ulkoilivat aina välillä. Siirsimme peippojen häkin lämpiminä päivinä pihalle ja tietysti yksi niistä karkasi. Minä olin valmis luopumaan siitä saman tien, mutta puoliso oli varma että sen saa vielä kiinni. Ja tietysti sai. Hän pyydysti peipon sarjakuvamaiseen tyyliin pahvilaatikolla, joka oli kallellaan auki narun päässä olevalla tikulla. Syöttinä oli linnunsiemeniä. Tovin jos toisenkin hän siinä vaani kyykyssä, kunnes lintu lopulta lensi syömään, mies nykäisi narusta ja sai linnun ansaan.


Olen joskus harmitellut, että tulin lukeneeksi eläintenhoitajaksi kun en niitä hommia ole kuitenkaan päätynyt tekemään. Enkä tiedä päädynkökään koskaan. Eihän kouluttautumisesta toki mitään haittaa koskaan ole, mutta toki samalla ajalla olisin voinut opiskella vaikka jotain käsityöalaa. Arkielämässä eläintenkäsittelytaidot ja etenkin aidankorjaustaidot tulevat kuitenkin onneksi enemmän kuin tarpeeseen. Silloin on hyötyä siitä, että on joskus joutunut ohjailemaan 1300-kiloisia sonneja laitumelle. Ei yksi kana tunnu enää missään.

Ps. Eläinkuvat on otettu kotieläinpihoilta, eivätkä kuvien eläimet liity tapauksiin. Ne todennäköisesti osaavat pysyä aidoissa, toisin kuin meillä :D

Kommentit