Retkellä Suomessa: Koli

Tätä, jos jotakin oli odotettu! Päiväretki Kolille koitti kun teimme kesälomareissumme Pohjois-Karjalaan. Kovin paljoa emme Kolista ottaneet selvää etukäteen, sillä puoliso oli käynyt siellä lapsena ja hänellä oli varmaa mututietoa siitä, mitä siellä on ja kuinka sinne pääsee. Ykkösretkikohteenamme oli Pirunkirkko, jossa puoliso muisti käyneensä jo melko pienenä lapsena äitinsä kanssa. Lapsille hän oli hehkuttanut jo edelliskesästä saakka, kuinka seuraavana kesänä menemme koko perhe yhdessä luolaan.

Alku aina hankala, ja niin oli tämäkin retki. Navigaattorimme ohjasi meidät nimittäin Kolin kylän tuntumaan, joka ei ollut sijainniltaan kauheasti sinnepäinkään. Onneksi aika nopeasti löytyi oikea reitti ja sijainti, sillä Kolilla on melko hyvät ajotiet ja kunnolliset opasteet joka paikassa. Navigaattori löysi myös Pirunkirkon lopulta nimeltä, eikä erilaisten osoitteiden kanssa olisikaan tarvinut kikkailla, kuten alkuun teimme ajaessamme harhaan.

Pirunkirkoksi kutsuttuja kivimuodostelmia on Suomessa useampia ja niihin liittyy erilaista kansanperinnettä. Kolin Pirunkirkko on 33 metriä pitkä luola, johon liittyy erilaisia mystisiä tarinoita. Luola itsessään on kuulemma vain kirkon eteinen ja kurkistamalla sen peräseinän syvennyksestä, näkee varsinaiseen pirun kirkkosaliin. Alueella on kuulemma asunut myös noitia. Pirunkirkosta ei kovin valtavasti löytynyt netistä tietoa, mutta jos aihe kiinnostaa, kannattaa ainakin alkuun loikata Yle Areenaan tsekkaamaan tämä Metsien Kätkemä -jakso, jossa seikkaillaan Kolilla.

Alkuun Pirunkirkolle päästyäni olin yhtä innoissanu kuin mies ja lapsetkin, mutta kun näin kuinka jyrkkää rinnettä meidän tulisi laskeutua kolmen lapsen kanssa, kieltäydyin jyrkästi. Pirunkirkolle johti hyvät ja tukevat metalliportaat, mutta mikään lasten reitti se ei varsinaisesti ollut, sillä etenkin Puuski on niin lyhyt että tuntui että hän olisi mahtunut varsin hyvin luiskahtamaan alakaiteen ali. Hetken kinattuamme mies kävi tyttöjen kanssa alhaalla ja minä jäin Puuskin kanssa ylös tutkimaan metsää.

Lopulta kuitenkin karaisin itseni ja puolison ja tyttöjen palattua ja hehkutettua luolaa, lähdin itsekin kapuamaan portaita alas. Mulla on vaan niin järkyttävä korkeanpaikankammo ja ihan älytön suojeluvietti, että kyllä kurkkua kuristi kun Puuski laskeutui edellä jyrkkiä portaita alas. Onneksi lapsia itseään eivät tuntuneet korkeat paikat hetkauttavan. Itse en olisi kyllä lapsena kyennyt tuollaisissa portaissa liikkumaan.

Luolaan olis todellakin tarvinut otsalampun, mutta onneksi kännyköissä on nykyään sentään taskulamput. Tosin olimme Pöttiksen kanssa jättäneet omamme autoon, joten olimme ainoastaan miehen lampun varassa. Hienosti pääsivät kaikki lapset liukasta luolanpohjaa melkein perälle saakka ja takaisin. Aika siisti luola tämä oli, huomasi kyllä että paikka on turistien suosiossa ja moneen kertaan sileäksi tampattu.

Myös itse metsässä olisi ollut lapsille tutkittavaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa, sillä menin sanomaan että siellä asuu peikkoja. Etenkin Puuski rakastaa peikkoja ja niitähän me sitten etsittiin kallioiden ja kumpareiden takaa. Yhtään peikkoa ei löytynyt, mutta monta peikon asumisen jättämää jälkeä löytyi, kuten peikon oma kukkaruukku, eli kannon sisässä kasvava männynalku.

Jos meillä olisi ollut aikaa ja eväät, olisimme varmasti kierrelleet Kolilla pidempäänkin. Koirat olimme kuitenkin  joutuneet jättämään mökille, joten tiettyä aikataulua piti noudattaa. Vierailimme Pirunkirkon lisäksi Kolin kylän matkamuistomyymälässä ja lopuksi Ukko-Kolilla, jossa sijaitsee myös Kolin oma luontokeskus. Luontokeskuksen vieressä oli myös kylpylähotelli, joten todellisen luksusloman Kolilla saa kyllä aikaiseksi majoittumalla siellä ja retkeilemällä upeassa luonnossa päivisin.

Luontokeskukselta pääsi taas yksiä hengenvaarallisia portaita pitkin Ukko-Kolin huipulle. Muitakin polkuja lähti vaikka minne ja lapset olisivat halunneet mennä ne kaikki läpi. Rajallisesta ajasta johtuen jouduimme kuitenkin vain himean kurkistamaan jokaista. Huipulla sentään viivyimme hetken aikaa ja ihailimme maisemia. Puuskikin kiipesi portaat ylös saakka ihan itse! Muita lapsia emme koko retken aikana nähneet kertaakaan, mutta toisaalta kävimme jo koulujen alettua, joten sekin saattoi olla syynä siihen ettei kukaan muu ollut lähtenyt lasten kanssa retkeilemään.

Täytyy kyllä kuitenkin sanoa, että ihan pienten lasten kanssa täällä ei kannata liikkua, jollei lapsi ole tykkää liikkua luonnossa ja ole tottunut siihen. Meidän lapsille Koli oli aivan mahtava elämys, mutta jos he eivät olisi olleet niin rohkeasti ja reippaasi kiivenneet ja kävelleet kaikkialle itse, niin oltais me aikuiset oltu aika pulassa!

Huipulla vähän harmitti, etten ole opetellut sen kummemmin käyttämään uutta kameraani. Ties kuinka hienoja kuvia olisi maisemista saanut. Tärkeintä tosin tietysti oli, että pääsi itse paikanpäälle katselemaan Pielisen kimaltavaa pintaa. Jyrkkä pudotus alas aiheutti hieman sydämentykytyksiä, mutta onneksi lapsia ei edes kiinnostanut koettaa onneaan sen suhteen, vaan he pysyivät kiltisti kaukana pudotuksesta ja katselivat maisemaa meidän kanssa.

Nyt kun pintaraapaisu on tehtynä, on ensi kesänä hyvä pohja lähteä uudestaan tutkimaan Kolia vielä tarkemmin ja perusteellisemmin. Silloin saamme ehkä mummunkin mukaan ja kolmen aikuisen voiminhan sitä retkeilee kolmen lapsen kanssa jo vaikka mihin!