Kun lapsi sai huonot geenit

"Missä sun heijastinliivi on? Taksi tulee ihan just!"

"En mää tiiä!"

"No pitäis tietää! Näätkö sä kuinka pimeää ulkona on?!"

"No se on varmaan jääny eskariin!"

"Varmaan?"

"On jääny eskariin!"

"Et sä voi jättää sitä sinne! Tajuutko kuinka pimeää tuolla ulkona on! Ei se taksi nää sua jos sun heijastinliivi on ESKARISSA!"

Tuntuu että on jo sadas marraskuinen aamu kun käymme lapsen kanssa tämän keskustelun. Heijastinliivi ilmestyy aina silloin tällöin kotiinkin, mutta lähes aina se loistaa poissaolollaan. Lapsi sen sijaan ei loista. Hän odottaa aamuisin taksia säkkipimeän, katuvalottoman kotitiemme varressa. Toki hänet on vuorattu erilaisilla pikkuheijastimilla ja olen jopa ommellut reppuun virkattuja heijastinkoristeita kiinni. Silti näkyvyys on heijastinliivistään huolehtivaan isosiskoon verrattuna aika kehno. Hävettää olla se äiti, joka antaa lapsensa odottaa aamutaksia marraskuussa selvässä kuolemanvaarassa. Onneksi katuvalottomuus tarkoittaa sitä, että asumme aivan hemmetin syrjässä. Autoliikennettä kotitiellämme ei aamuisin juurikaan ole, jollei naapuritilalle olla juuri aamuksi tilattu siementäjää tai rehukuormaa.

Päätän olla hyvä äiti ja laitan eskariin ystävällisen wilmaviestin, jossa pyydän heitä muistuttelemaan lasta heijastinliivin mukaanotosta. Jos tuo vaikka jouluun mennessä oppisi. Eskarista ystävällinen tekstiviesti takaisin. Heijastinliivi ei ole siellä. Käännyn seuraavaksi iltapäiväkerhon puoleen ja mietin kuinka paljon sitten hävettää, jos liivi onkin kotona minun jäljiltäni. Olen varmana tunkenut sen siivotessani johonkin koloon ja unohtanut sinne.

Iltapäivällä otan yhteyttä iltapäiväkerhoon uudelleen, koskien tällä kertaa esikoista. Hän menee kahtena päivänä kuukaudessa suoraan koulusta kotiin, mutta ei tänään vastaa kotiin tultuaan puhelimeen. Ensin soitan miehelleni, jonka pitäisi olla kotona jo puoli tuntia lapsen jälkeen. Mies on hämillään, sillä hän on juuri tullut kotiin, mutta lapsi ei ole kotona. Soitan hädissäni iltapäiväkerhoon. Lapsi on siellä. Aivan kuten olen edellisellä viikolla ilmoittanut: Ilttikseen maanantaina ja kotiin tiistaina.

Että joo, enpä ihmettele että näillä geeneillä varustettu kuusivuotias hukkailee vähän heijastinliiviään. Luojan kiitos olen sentään tottunut omaan hajamielisyyteeni jo sen verran, että varustaudun yleensä pahimpaan. Parempihan se on, että lapsella on kotiavain mukanaan yhtenä ylimääräisenä päivänä, kuin että olisin unohtanut antaa sen huomenna mukaan.

Marraskuutsempit kaikille. Kohta se on ohi!